Kuka noi Voice of Finland -kilpailijat oikein stailaa? Tota pitää seurailla silmät kiinni.
Mike on huvittava hahmo.
Viimeviikkoiset siskokset olivat huimia.
Hah! Katonpahan minäkin joskus tositeeveetä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatukset. Näytä kaikki tekstit
17.2.2012
12.9.2011
Mitä tajusin Rumassa lauantaina?
Oon ennen ajatellut, että Shuffle on vähän tylsä biisi. Mut eihän se ookaan!
Once you get the feeling it...
Lily ja M.I.A. toimivat näköjään aina, vähän niinku ajasta ja paikasta riippumatta. Toivottavasti vielä vuosienkin päästä baareissa pääsee ampumaan Paper Planesin tahdissa, koska se nyt vaan sattuu olemaan hauskaa.
Lykke Li:llä on yksi hyvä biisi! Jopa niin hyvä, että eipä täällä ole asiakkaille tänään juuri muuta soitettukaan.
Ilmeisesti jossain dj:ille suunnatussa ohjekirjassa on kohta, jossa lukee, ettei yksikään setti ole kunnollinen ilman muutamaa kymmenminuuttista yntsyntsynts-jumitusta, joiden aikana osa voi reivata itsensä transsiin ja osa tylsistyä kuoliaaksi. Saa ihan arvata kumpaan osaan mä kuulun.
Kaikki ne lukuisat musiikkiblogien parissa lorvitut tunnit maksoivat itseään hieman takaisin, sillä tunnistin lähes kaikki illan aikana soineet biisit. Tuleekohan mustakin kohta se sellainen hipsteri?
Sitten tämä pakollinen "ai niin" vielä: tarvitaan vain Firestarter ja sitten keski-ikäistyvillä kauluspaitamiehillä lähtee muuvit ihan lapasesta.
Once you get the feeling it...
Lily ja M.I.A. toimivat näköjään aina, vähän niinku ajasta ja paikasta riippumatta. Toivottavasti vielä vuosienkin päästä baareissa pääsee ampumaan Paper Planesin tahdissa, koska se nyt vaan sattuu olemaan hauskaa.
Lykke Li:llä on yksi hyvä biisi! Jopa niin hyvä, että eipä täällä ole asiakkaille tänään juuri muuta soitettukaan.
Ilmeisesti jossain dj:ille suunnatussa ohjekirjassa on kohta, jossa lukee, ettei yksikään setti ole kunnollinen ilman muutamaa kymmenminuuttista yntsyntsynts-jumitusta, joiden aikana osa voi reivata itsensä transsiin ja osa tylsistyä kuoliaaksi. Saa ihan arvata kumpaan osaan mä kuulun.
Kaikki ne lukuisat musiikkiblogien parissa lorvitut tunnit maksoivat itseään hieman takaisin, sillä tunnistin lähes kaikki illan aikana soineet biisit. Tuleekohan mustakin kohta se sellainen hipsteri?
Sitten tämä pakollinen "ai niin" vielä: tarvitaan vain Firestarter ja sitten keski-ikäistyvillä kauluspaitamiehillä lähtee muuvit ihan lapasesta.
15.8.2011
Music... makes the people... come together... YEAH!
(Toi yeah on omistettu Antille)
Viime lokakuussa kirjoitin muutamia lauseita silloisista lempiblogeistani. Ihan pätevää tekstiä se on edelleenkin, tosin lisäyksiä on tullut huomattavasti. Silloin Echoes oli ainoa musiikkiblogi listalla ja toivoinkin niitä ilmestyvän sinne vähitellen lisää. Ja juu, onhan lemppareita sen jälkeen sitten löytynytkin (Tomia siis edelleenkään unohtamatta. Tai Lauria, jonka juttuja olen myös seuraillut jo hyvän aikaa).
Viime lokakuussa kirjoitin muutamia lauseita silloisista lempiblogeistani. Ihan pätevää tekstiä se on edelleenkin, tosin lisäyksiä on tullut huomattavasti. Silloin Echoes oli ainoa musiikkiblogi listalla ja toivoinkin niitä ilmestyvän sinne vähitellen lisää. Ja juu, onhan lemppareita sen jälkeen sitten löytynytkin (Tomia siis edelleenkään unohtamatta. Tai Lauria, jonka juttuja olen myös seuraillut jo hyvän aikaa).
Kuninkaat:
Kaikkee sopivasti. Eikä mies, joka myöntää monien PMMP:n biisien itkettävän, voi olla paha.
Aina löytyy jotain uutta. What in the hell happened:it ovat oiva tapa pysyä ajan tasalla (keväällä viihdytti erityisesti tämä teksti).
Kuningattaret:
Hyvä meininki. Tämän kaiman juttuja seurailen myös tuolla Lilyn puolella ahkerasti.
Tuu hei takas jo.
Tunnustelussa tällä hetkellä mm.
ja Rosvoilta löytyy kenties vielä lisää...
4.5.2011
Aineistoa Pisa-tutkimukseen
Opiskeluaikani Laureassa ei ole ehkä ihan vastannut sitä mielikuvaa, joka minulla on aikaisemmin ammattikorkeakouluopiskelusta ollut. Pääasiassa opiskelu on ollut tylsää ja turhauttavaakin. Sosiaaliala ei kenties ole se kaikista riemukkain opiskeluala muutenkaan, mutta en mä ajatellut, että tämä ihan tälläkään tavalla menisi. Että opiskeltavista asioista vain noin 1/4 jaksaa jollain tavalla kiinnostaa. Että aikataulut ja muut käytännön asiat eivät toimi ja että aika suuri osa opettajista ei omista juuri minkäänlaisia pedagogisia taitoja. On meinaa äärimmäisen jännittävää istua puoli kolmelta perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa luentoa, jonka pitäjä istuu nurkassa ja puhuu lähinnä itselleen tai vaihtoehtoisesti tietokoneen ruudulle. Mikä tässä oikeasti voi mättää näin paljon?
Selvää on, että suuri osa opiskelun tahmeudesta johtuu puhtaasti minusta itsestäni. On tässä ollut syytä miettiä, olenko valinnut oikean alan ja kuinka paljon töitä olen oikeasti valmis tekemään. Peruskoulun ja lukion sai kahlattua läpi kuitenkin niin helpolla. Luulen, että asennoitumiseni opiskeluun on heti alusta alkaen ollut vääränlainen. Kun syksyllä 2009 sain opiskelupaikan, ei minun ollut sitä ennen tarvinnut juuri mitään tehdä. Intoilin koulun pääsystä, sillä yksi välivuosi oli todellakin tarpeeksi. Sen pitäminen oli oma tietoinen päätökseni ja oli ihan mukavaa tehdä vain töitä ja harrastaa, mutta pitemmän päälle sellainen joutilaisuus alkaa kuitenkin vain rasittaa. Mutta kas kummaa, kaikki ei ollutkaan enää yhtä yksinkertaista kuin lukiossa. Eli eipä se opiskeluelämän hienous sitten heti auennutkaan. Ja totta puhuen ei ole auennut vieläkään.
Valitsin ammattikorkeakoulun yliopiston sijaan, koska ajattelin käytännönläheisemmän opiskelutyylin sopivan minulle parhaiten. On varmaan täysin alasta kiinni, mikä teorian ja käytännön välinen suhde opinnoissa on, mutta itse olen tähän asiaan pettynyt. Suurimmaksi osaksi me kirjoitetaan raportteja ja esseitä. Ymmärrän hyvin, että teoriapohja täytyy olla hallussa, mutta ihan tosissaan hei?! Olen kohta kaksi vuotta odottanut, että milloin päästäisiin itse asiaan. Siltikään ei luonne anna periksi jättää leikkiä kesken. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että minun on hommattava korkeakoulututkinta. Ja miksi? En todellakaan osaa sanoa! Olen periaatteessa sellainen, että ahdistun siitä, jollen pärjää koulussa tarpeeksi hyvin, mutta sitten toisaalta myös sellainen, että mitäs tässä suotta pingottamaan.. Viehättävän helppo kaksosluonteeni tulee jälleen kerran esille, eikä se tee tästä asiasta ainakaan yhtään helpompaa.
Harjoitteluissa olen kyllä huomannut, että ehkä korvat olisivat voineet olla auki vähän useamminkin siellä koulunpenkkiä kuluttaessani. Tiedän muistavani, että asiasta on puhuttu, mutta en millään muista mitä. En silti suostu ottamaan tästä ihan koko syytä omille harteilleni. Tiedän olevani vastuussa omasta oppimisestani, mutta kun tämä homma voisi toimia niin paljon paremminkin. Olkoonkin vaan maailman mahtavin koulutusjärjestelmä, kyllä täältäkin puutteita löytyy. Täällä, tai ainakin meillä, keskitytään ihan liikaa siihen, ovatko sarkainasetukset ja rivinvälit nyt ihan prikulleen oikein. Kaipaisin lisää sisältöä, käytännön toimintaa ja sellaista tekemisen meininkiä. Suurin osa meistä tulee kuitenkin tulevaisuudessa olemaan ihan tavallisia duunareita, tutkijoiksi ryhtyy varmaan aika harva.
Harjoittelujen myötä on tullut entistä selvemmäksi, että tämä työ on enimmäkseen ihmisten kohtaamista. Sitä mielestäni oppii vain käytännössä. Tällä hetkellä olen töissä eräässä päihdehoitokeskuksessa ja välillä suoraan sanoen hirvittää tapa, jolla tätäkin työtä tehdään. Oma persoona, siinä se. Sinun on tuotava itsesi siihen asiakkaan eteen, oltava siinä sillä tavalla kuin sinä olet. En oikein osaa pukea sanoiksi tätä ajatusta ja näitä tunteita, mutta näin se kuitenkin on. Asiakkaiden kanssa ei voi mennä minkään taakse piiloon. Täytyy omaksua jonkinlainen ammatillinen rooli, mutta ei niin, että siihen kokonaan verhoutuu. Ei voi toimia kuin kone, täytyy olla samaan aikaan empaattinen, vahva, rohkea ja lempeä.
Kevään kalenterini ja ajatukseni täyttänyt työharjoitteluni on ollut kannattava monessakin mielessä, eikä vähintään siksi, että tulen tekemään kesätyöni täällä. Välillä iskee tunne, etten tule pärjäämään. Mitä tästä kaikesta oikein tulee? Miksi en ole opiskellut tehokkaammin? Minä olen niin kesken. Mutta onnistuneiden hetkien ja hyvien asiakaskeskusteluiden jälkeen mieliala kummasti kohoaa. Hitot siitä, jos jokaisen tentin arvosana ei olekaan se paras mahdollinen. Mitä sitten, jos pari ensimmäisen vuoden tehtävää on edelleenkin (hups) palauttamatta? Kai se on sitten se elämä, joka opettaa.
Kuvituksena Gilmoren tyttöjä, koska Rory on opiskelusankarini. Kuvat napattu gilmoregirls.org -sivulta.
Selvää on, että suuri osa opiskelun tahmeudesta johtuu puhtaasti minusta itsestäni. On tässä ollut syytä miettiä, olenko valinnut oikean alan ja kuinka paljon töitä olen oikeasti valmis tekemään. Peruskoulun ja lukion sai kahlattua läpi kuitenkin niin helpolla. Luulen, että asennoitumiseni opiskeluun on heti alusta alkaen ollut vääränlainen. Kun syksyllä 2009 sain opiskelupaikan, ei minun ollut sitä ennen tarvinnut juuri mitään tehdä. Intoilin koulun pääsystä, sillä yksi välivuosi oli todellakin tarpeeksi. Sen pitäminen oli oma tietoinen päätökseni ja oli ihan mukavaa tehdä vain töitä ja harrastaa, mutta pitemmän päälle sellainen joutilaisuus alkaa kuitenkin vain rasittaa. Mutta kas kummaa, kaikki ei ollutkaan enää yhtä yksinkertaista kuin lukiossa. Eli eipä se opiskeluelämän hienous sitten heti auennutkaan. Ja totta puhuen ei ole auennut vieläkään.
Valitsin ammattikorkeakoulun yliopiston sijaan, koska ajattelin käytännönläheisemmän opiskelutyylin sopivan minulle parhaiten. On varmaan täysin alasta kiinni, mikä teorian ja käytännön välinen suhde opinnoissa on, mutta itse olen tähän asiaan pettynyt. Suurimmaksi osaksi me kirjoitetaan raportteja ja esseitä. Ymmärrän hyvin, että teoriapohja täytyy olla hallussa, mutta ihan tosissaan hei?! Olen kohta kaksi vuotta odottanut, että milloin päästäisiin itse asiaan. Siltikään ei luonne anna periksi jättää leikkiä kesken. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että minun on hommattava korkeakoulututkinta. Ja miksi? En todellakaan osaa sanoa! Olen periaatteessa sellainen, että ahdistun siitä, jollen pärjää koulussa tarpeeksi hyvin, mutta sitten toisaalta myös sellainen, että mitäs tässä suotta pingottamaan.. Viehättävän helppo kaksosluonteeni tulee jälleen kerran esille, eikä se tee tästä asiasta ainakaan yhtään helpompaa.
Harjoitteluissa olen kyllä huomannut, että ehkä korvat olisivat voineet olla auki vähän useamminkin siellä koulunpenkkiä kuluttaessani. Tiedän muistavani, että asiasta on puhuttu, mutta en millään muista mitä. En silti suostu ottamaan tästä ihan koko syytä omille harteilleni. Tiedän olevani vastuussa omasta oppimisestani, mutta kun tämä homma voisi toimia niin paljon paremminkin. Olkoonkin vaan maailman mahtavin koulutusjärjestelmä, kyllä täältäkin puutteita löytyy. Täällä, tai ainakin meillä, keskitytään ihan liikaa siihen, ovatko sarkainasetukset ja rivinvälit nyt ihan prikulleen oikein. Kaipaisin lisää sisältöä, käytännön toimintaa ja sellaista tekemisen meininkiä. Suurin osa meistä tulee kuitenkin tulevaisuudessa olemaan ihan tavallisia duunareita, tutkijoiksi ryhtyy varmaan aika harva.
Harjoittelujen myötä on tullut entistä selvemmäksi, että tämä työ on enimmäkseen ihmisten kohtaamista. Sitä mielestäni oppii vain käytännössä. Tällä hetkellä olen töissä eräässä päihdehoitokeskuksessa ja välillä suoraan sanoen hirvittää tapa, jolla tätäkin työtä tehdään. Oma persoona, siinä se. Sinun on tuotava itsesi siihen asiakkaan eteen, oltava siinä sillä tavalla kuin sinä olet. En oikein osaa pukea sanoiksi tätä ajatusta ja näitä tunteita, mutta näin se kuitenkin on. Asiakkaiden kanssa ei voi mennä minkään taakse piiloon. Täytyy omaksua jonkinlainen ammatillinen rooli, mutta ei niin, että siihen kokonaan verhoutuu. Ei voi toimia kuin kone, täytyy olla samaan aikaan empaattinen, vahva, rohkea ja lempeä.
Kevään kalenterini ja ajatukseni täyttänyt työharjoitteluni on ollut kannattava monessakin mielessä, eikä vähintään siksi, että tulen tekemään kesätyöni täällä. Välillä iskee tunne, etten tule pärjäämään. Mitä tästä kaikesta oikein tulee? Miksi en ole opiskellut tehokkaammin? Minä olen niin kesken. Mutta onnistuneiden hetkien ja hyvien asiakaskeskusteluiden jälkeen mieliala kummasti kohoaa. Hitot siitä, jos jokaisen tentin arvosana ei olekaan se paras mahdollinen. Mitä sitten, jos pari ensimmäisen vuoden tehtävää on edelleenkin (hups) palauttamatta? Kai se on sitten se elämä, joka opettaa.
Kuvituksena Gilmoren tyttöjä, koska Rory on opiskelusankarini. Kuvat napattu gilmoregirls.org -sivulta.
18.4.2011
Kyllä minäkin kun kerran muutkin... Pari sanaa vaaleista
Kansa on puhunut.
Perussuomalaiset ovat iso ja pelottava mörköjoukko, joka tulee ja tuhoaa koko Suomen kertaheitolla. Näinköhän, kysyn vaan?
Olen ehkä tässä kohtaa ankea pessimisti, mutta en mitenkään jaksa uskoa, että tämän maan asiat muuttuvat juuri suuntaan tai toiseen, vaikka 34 ihmistä enemmän alkaa nyt sitä älytöntä kansanedustajapalkkaa perussuomalaisuuden nimissä nostaakin. Suomessa tuntuu vallitsevan hyvin vahva paljon puhetta, vähän toimintaa -meininki, joka pitää tehokkaasti huolen siitä, että minkäänlaisia muutoksia ei yleensä saada toteutettua. Neljä vuotta sitten jauhettiin ihan samoista asioita kuin nytkin, ja mitä on saatu aikaan? On uutisoitu Urpilaisen verkkosukkahousuista ja Kiviniemen turkiksista, puitu muutamia (vaali)rahoitusskandaaleja, kohistu homojen oikeuksista (koska joillekin on näköjään jäänyt vieläkin epäselväksi se, että samat oikeudet kuuluvat kaikille, oli seksuaalinen suuntautuminen mitä tahansa) ja hankittu parit torkkupeitot.
En tahdo elää maassa, joka haikailee takaisin menneisyyteen. Ehkä kaikki oli ennen paremmin, mutta kun ei se 50-luku tule sieltä takaisin, vaikka kuinka haluttaisiin. Enkä myöskään voi ymmärtää tätä konservatiivisuuden määrää, joka tässä maassa tuntuu olevan valloillaan. Että kyllä tämä vaalitulos sikäli huolettaa minuakin. Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä ollaan aika tavalla metsässä yhden jos toisenkin asian kanssa. En siltikään ymmärrä sitä persupelkoa, joka tuntuu ainakin minun Facebook-seinälläni vallitsevan. Vaikka se Soini iso mies onkin, niin ei hänelläkään sentään sen kummempia taikavoimia taida olla. Yksi ihminen voi toki hämmentää soppaa, mutta valmiiksi asti hän ei sitä yksin saa keitettyä. Eikä saa, vaikka kutsuisi ne kaikki kolkytyhdeksän kaveriaankin mukaan. Ja eivät kai Perussuomalaisetkaan äärimmäisen pahoja ihmisiä voi olla, kun kerran niin moni heitä on äänestänyt. Tai jos näin on, niin sitten vika on kyllä meissä äänestäjissä, ei puolueessa.
Pääpointtini tässä koko jutussa lienee kuitenkin siis se, että on turha etukäteen huolestua siitä kuka tekee, jos mitään ei kuitenkaan loppujen lopuksi saada aikaan. Neljä vuotta on lyhyt aika, kun yksi vuosi menee ihmetellessä, toinen jaaritellessa, kolmas tapellessa ja neljäs uusiin vaaleihin valmistautuessa.
Ja ihan vain selvyyden vuoksi - minun ääneni meni Vasemmistoliitolle.
Perussuomalaiset ovat iso ja pelottava mörköjoukko, joka tulee ja tuhoaa koko Suomen kertaheitolla. Näinköhän, kysyn vaan?
Olen ehkä tässä kohtaa ankea pessimisti, mutta en mitenkään jaksa uskoa, että tämän maan asiat muuttuvat juuri suuntaan tai toiseen, vaikka 34 ihmistä enemmän alkaa nyt sitä älytöntä kansanedustajapalkkaa perussuomalaisuuden nimissä nostaakin. Suomessa tuntuu vallitsevan hyvin vahva paljon puhetta, vähän toimintaa -meininki, joka pitää tehokkaasti huolen siitä, että minkäänlaisia muutoksia ei yleensä saada toteutettua. Neljä vuotta sitten jauhettiin ihan samoista asioita kuin nytkin, ja mitä on saatu aikaan? On uutisoitu Urpilaisen verkkosukkahousuista ja Kiviniemen turkiksista, puitu muutamia (vaali)rahoitusskandaaleja, kohistu homojen oikeuksista (koska joillekin on näköjään jäänyt vieläkin epäselväksi se, että samat oikeudet kuuluvat kaikille, oli seksuaalinen suuntautuminen mitä tahansa) ja hankittu parit torkkupeitot.
En tahdo elää maassa, joka haikailee takaisin menneisyyteen. Ehkä kaikki oli ennen paremmin, mutta kun ei se 50-luku tule sieltä takaisin, vaikka kuinka haluttaisiin. Enkä myöskään voi ymmärtää tätä konservatiivisuuden määrää, joka tässä maassa tuntuu olevan valloillaan. Että kyllä tämä vaalitulos sikäli huolettaa minuakin. Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä ollaan aika tavalla metsässä yhden jos toisenkin asian kanssa. En siltikään ymmärrä sitä persupelkoa, joka tuntuu ainakin minun Facebook-seinälläni vallitsevan. Vaikka se Soini iso mies onkin, niin ei hänelläkään sentään sen kummempia taikavoimia taida olla. Yksi ihminen voi toki hämmentää soppaa, mutta valmiiksi asti hän ei sitä yksin saa keitettyä. Eikä saa, vaikka kutsuisi ne kaikki kolkytyhdeksän kaveriaankin mukaan. Ja eivät kai Perussuomalaisetkaan äärimmäisen pahoja ihmisiä voi olla, kun kerran niin moni heitä on äänestänyt. Tai jos näin on, niin sitten vika on kyllä meissä äänestäjissä, ei puolueessa.
Pääpointtini tässä koko jutussa lienee kuitenkin siis se, että on turha etukäteen huolestua siitä kuka tekee, jos mitään ei kuitenkaan loppujen lopuksi saada aikaan. Neljä vuotta on lyhyt aika, kun yksi vuosi menee ihmetellessä, toinen jaaritellessa, kolmas tapellessa ja neljäs uusiin vaaleihin valmistautuessa.
Ja ihan vain selvyyden vuoksi - minun ääneni meni Vasemmistoliitolle.
22.3.2011
Vassup?
No huhhuh, taukoa on taas pidetty. Vaan mitäpä asiasta stressiä ottamaan; jatketaan eteenpäin!
8 asiaa, mitä helmikuun aikana ja maaliskuussa tähän asti on tapahtunut:
1. Kouluahdistusta aina vaan. Siitä en oikeastaan viitsi tämän enempää edes kirjoitella, ettei ala heti masentamaan.
2. Sen verran täytyy koulusta kuitenkin mainita, että ruotsin kurssi tuli läpäistyä, vaikka sitä vähän epäilinkin. Suhteeni ruotsin kieleen on hieman ristiriitainen, enkä suinkaan aina ole sitä ihan täysillä rakastanut. Enimmäkseen kuitenkin pidin ruotsin opiskelusta sekä yläasteella että lukiossa, mutta kuinkas sitten käykään, kun kieltä ei pariin vuoteen puhu sanaakaan? Ei hyvin. Suullinen tentti ei paljon huonommin olisi voinut enää mennä, mutta kakkonen tuli ja heittämällä läpi - kiitos hövelin opettajan!
3. Olin ensimmäistä kertaa lätkämatsissa. Jokerit-HIFK talviklassikko stadikalla oli hieno kokemus raikkaan ulkoilman, riemukkaan tunnelman ja upean ilotulituksen ansiosta. Finlandia-hymnin aikana sain ihan todenteolla pidätellä kyyneleitä, niin vaikuttavalta se tuhansien ihmisten kesken tähtitaivaan alla jaettuna kuulosti (ei tainnut kyllä olla tähtitaivasta, koska vähän tiputteli lunta, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä puitteita). Matsi oli siis osa serkkuni 30-vuotissynttäripäivää, joka oli muutenkin vallan mukava.
4. Ihan todellako alan olla jo siinä iässä, että ystävät lisääntyvät ja menevät naimisiin? En melkein tohdi sitä uskoa, mutta koska yhtenä helmikuun sunnuntaina tuli puettua pyhävaatteet päälle ja suunnattua naapurikaupunkiin kaverin muksun ristiäisiin, on kai vaan pakko hyväksyä tosiasiat. Mutta sanonpa vaan, että siinä vaiheessa kun minulta aletaan udella josko naimisiinmeno tai lastenteko alkaisi olla ajankohtaista, saan pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Jonkinlainen peterpansinkkuelämää-syndrooma vaivaa siis minuakin. No joo, kaverin pikkumies on kuitenkin hyvin suloinen tapaus.
5. Vauvoja syntyy toki lisääkin. Siskon (oletettua) tyttöä odotellaan saapuvaksi maailmaan jo puolittain kärsimättömästikin, ainakin nyt, kun laskettu aika jo oli ja meni. Eli ihan any day now minusta tulee täti ja se on huikeaa!
6. Maaliskuun eka lauantai vietettiin läksiäisten merkeissä; oli vähän pizzaa, porkkanakakkua, viiniä ja kämppä täynnä kovaäänisiä tyttöjä... Yksi parhaista ystävistäni otti ja lähti New Yorkiin työharjoitteluun ja viettää siellä koko loppukevään. Ihanaa, kun jotkut tosiaan tekevät unelmistaan totta, eivätkä vain haaveillen puhu niistä niin kuin -köh köh- allekirjoittanut ehkä tekee.
7. Olen minäkin sentään jotain uutta aloittanut! Nimittäin työharjoittelun. Tällä hetkellä pörräilen päivät eräässä päihdehoitolaitoksessa ja täytyy kyllä sanoa, että olen tykännyt (lähes) joka hetkestä. Pää on vielä reilun kahden viikon jälkeenkin pyörällä, mutta ei se ole menoa haitannut. Kenties saan kirjoitettua tänne asiasta vielä jotain lisääkin, kunhan tämä alkuhämmennys tästä vähitellen poistuu.
8. Koira täytti eilen kokonaiset kolme vuotta ja se oli toki merkittävä päivä, vaikkei juhlia suurella porukalla juhlitukaan. Ensimmäisissä synttärijuhlissa oli kuitenkin läsnä niin koira- kuin ihmisvieraitakin ja tarjolla kakkua sekä muita herkkuja. Tänä vuonna riitti, että päivänsankari sai pari luuta pureskeltavaksi. Tuosta koirasta riittäisi muuten myös ihan vaan pari juttua kerrottavaksi.. Palaillaan.
Ensi viikosta vielä sen verran, että keskiviikkona on Devinin keikka Kaapelitehtaalla. Ja se on hieno juttu se!
8 asiaa, mitä helmikuun aikana ja maaliskuussa tähän asti on tapahtunut:
1. Kouluahdistusta aina vaan. Siitä en oikeastaan viitsi tämän enempää edes kirjoitella, ettei ala heti masentamaan.
2. Sen verran täytyy koulusta kuitenkin mainita, että ruotsin kurssi tuli läpäistyä, vaikka sitä vähän epäilinkin. Suhteeni ruotsin kieleen on hieman ristiriitainen, enkä suinkaan aina ole sitä ihan täysillä rakastanut. Enimmäkseen kuitenkin pidin ruotsin opiskelusta sekä yläasteella että lukiossa, mutta kuinkas sitten käykään, kun kieltä ei pariin vuoteen puhu sanaakaan? Ei hyvin. Suullinen tentti ei paljon huonommin olisi voinut enää mennä, mutta kakkonen tuli ja heittämällä läpi - kiitos hövelin opettajan!
3. Olin ensimmäistä kertaa lätkämatsissa. Jokerit-HIFK talviklassikko stadikalla oli hieno kokemus raikkaan ulkoilman, riemukkaan tunnelman ja upean ilotulituksen ansiosta. Finlandia-hymnin aikana sain ihan todenteolla pidätellä kyyneleitä, niin vaikuttavalta se tuhansien ihmisten kesken tähtitaivaan alla jaettuna kuulosti (ei tainnut kyllä olla tähtitaivasta, koska vähän tiputteli lunta, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä puitteita). Matsi oli siis osa serkkuni 30-vuotissynttäripäivää, joka oli muutenkin vallan mukava.
4. Ihan todellako alan olla jo siinä iässä, että ystävät lisääntyvät ja menevät naimisiin? En melkein tohdi sitä uskoa, mutta koska yhtenä helmikuun sunnuntaina tuli puettua pyhävaatteet päälle ja suunnattua naapurikaupunkiin kaverin muksun ristiäisiin, on kai vaan pakko hyväksyä tosiasiat. Mutta sanonpa vaan, että siinä vaiheessa kun minulta aletaan udella josko naimisiinmeno tai lastenteko alkaisi olla ajankohtaista, saan pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Jonkinlainen peterpansinkkuelämää-syndrooma vaivaa siis minuakin. No joo, kaverin pikkumies on kuitenkin hyvin suloinen tapaus.
5. Vauvoja syntyy toki lisääkin. Siskon (oletettua) tyttöä odotellaan saapuvaksi maailmaan jo puolittain kärsimättömästikin, ainakin nyt, kun laskettu aika jo oli ja meni. Eli ihan any day now minusta tulee täti ja se on huikeaa!
6. Maaliskuun eka lauantai vietettiin läksiäisten merkeissä; oli vähän pizzaa, porkkanakakkua, viiniä ja kämppä täynnä kovaäänisiä tyttöjä... Yksi parhaista ystävistäni otti ja lähti New Yorkiin työharjoitteluun ja viettää siellä koko loppukevään. Ihanaa, kun jotkut tosiaan tekevät unelmistaan totta, eivätkä vain haaveillen puhu niistä niin kuin -köh köh- allekirjoittanut ehkä tekee.
7. Olen minäkin sentään jotain uutta aloittanut! Nimittäin työharjoittelun. Tällä hetkellä pörräilen päivät eräässä päihdehoitolaitoksessa ja täytyy kyllä sanoa, että olen tykännyt (lähes) joka hetkestä. Pää on vielä reilun kahden viikon jälkeenkin pyörällä, mutta ei se ole menoa haitannut. Kenties saan kirjoitettua tänne asiasta vielä jotain lisääkin, kunhan tämä alkuhämmennys tästä vähitellen poistuu.
8. Koira täytti eilen kokonaiset kolme vuotta ja se oli toki merkittävä päivä, vaikkei juhlia suurella porukalla juhlitukaan. Ensimmäisissä synttärijuhlissa oli kuitenkin läsnä niin koira- kuin ihmisvieraitakin ja tarjolla kakkua sekä muita herkkuja. Tänä vuonna riitti, että päivänsankari sai pari luuta pureskeltavaksi. Tuosta koirasta riittäisi muuten myös ihan vaan pari juttua kerrottavaksi.. Palaillaan.
Ensi viikosta vielä sen verran, että keskiviikkona on Devinin keikka Kaapelitehtaalla. Ja se on hieno juttu se!
29.1.2011
Forget all the rules. Forget about being published. Write for yourself and celebrate writing.
Pari päivää sitten puhe kääntyi ylioppilaskirjoitusten kautta kirjoittamiseen yleensä. Tätä edelsi nillitys nykyisen opinahjoni kirjallisista tehtävistä, jotka ovat melko syvältä. Tai sitten niitä arvostelevat ovat. Pitäisi kirjoittaa tieteellisesti, mutta persoonallisella oteella. Punakynä tuntuu kuitenkin viuhuvan heti, mikäli eksyy yhtään vapaammille vesille sieltä kuivan tekstin keskeltä. Ja hei ihan totta, onko muka olemassa yhtään mielenkiintoisesti kirjoitettua tieteellistä julkaisua?
Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?
Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa.
Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?
Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa.
28.12.2010
Trendikkään musiikin jäljillä
Lapsena äiti laittoi joululevyt soimaan ja kielsi minua koskemasta soittimeen, koska neula katkeaa helposti. Katselin kuinka levy pyöri kierros toisensa jälkeen juuri sen ohuen neulan alla, joka sitten joitain vuosia myöhemmin meni kuin menikin rikki. Sen jälkeen niitä joululevyjä ei ole enää soitettu.
Kuuntelisin musiikkia mieluusti vinyyliltä vieläkin. Levysoittimesta kaikuisi vain parhaita klassikoita; Elvistä, Janis Joplinia, Johnny Cashia ja ennen kaikkea vanhaa, suomalaista iskelmää. C-kaseteilla ei sen sijaan ole minulle juuri minkäänlaista tunnearvoa, mutta cd-levyistä pidän jo pelkästään esineinä niin paljon, että toivottavasti ne eivät häviä maailmasta koskaan. Taidan edustaa tässä asiassa old school -vähemmistöä, sillä nykyään moni haluaa nauttia musiikkinsa lähinnä digitaalisessa muodossa.
En minä sentään ihan kivikaudella kuitenkaan elä, sillä onhan minulla pienen pieni mp3-soitin, joka on kieltämättä lunastanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä tavaroistani. En ole kuitenkaan päässyt tähän iPod-maailmaan vielä lainkaan mukaan, eikä jatkuva tekniikan kehitys aiheuta minulle mitään muuta kuin päänsärkyä. Minulla ei yksinkertaisesti riitä nopeutta eikä mielenkiintoa tutustua niihin kaikkiin uusiin vempeleisiin, joita markkinoille jatkuvalla tahdilla tuotetaan.
Myös uusia bändejä, levyjä ja biisejä ilmestyy päivittäin, vaikka vanhoissakin olisi vielä kuunneltavaa. Tietenkin sitä voisi aivan rauhassa kuunnella vanhoja suosikkejaan ja olla välittämättä uusista tulokkaista, mutta mitäpä sitten kun on utelias ja levoton kuten allekirjoittanut? Nimittäin toisin kuin tekniikan kohdalla, tuore musiikki jaksaa kyllä lähes aina kiinnostaa, oli kyse sitten täysin uudesta bändistä tai vaikkapa jonkin vanhan bändin uudesta materiaalista. Lähes pakonomainen tarve tutustua uuteen, itselle vieraaseen musiikkiin, kuormittaa, mutta kuitenkin myös antaa niin paljon. Huh, jälleen yksi asia, joka on vaikea vain, koska sen itse itselleen vaikeaksi tekee...
No oli mulla tässä taas joku pointtikin. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, koska olen viettänyt pari viime päivää etsimällä uusia musiikkijuttuja. Lähinnä olen yrittänyt ymmärtää mistä johtuu niin sanotun hipstermusiikin hypetysarvo. Olen pyörittänyt biisejä muun muassa Magenta Skycodelta, Lykke Li:ltä, the XX:ltä, Cariboulta, Beach Houselta, Villa Nahilta ja the Drums:lta. Ja jälleen kerran huomaan olevani vähän liian hidas. Siinä missä trendiaalloon harjalla ratsastavat jammailivat näiden(kin) bändien tahdissa jo viime vuonna, minun tuntosarveni alkavat vasta nyt väpistä. Matkani trendikkään musiikin jäljille on siis kuitenkin alkanut ja luulen, että tästä tulee vielä hauskaa.
Jatkoa seuraa, olen saanut vainun.
Kuuntelisin musiikkia mieluusti vinyyliltä vieläkin. Levysoittimesta kaikuisi vain parhaita klassikoita; Elvistä, Janis Joplinia, Johnny Cashia ja ennen kaikkea vanhaa, suomalaista iskelmää. C-kaseteilla ei sen sijaan ole minulle juuri minkäänlaista tunnearvoa, mutta cd-levyistä pidän jo pelkästään esineinä niin paljon, että toivottavasti ne eivät häviä maailmasta koskaan. Taidan edustaa tässä asiassa old school -vähemmistöä, sillä nykyään moni haluaa nauttia musiikkinsa lähinnä digitaalisessa muodossa.
En minä sentään ihan kivikaudella kuitenkaan elä, sillä onhan minulla pienen pieni mp3-soitin, joka on kieltämättä lunastanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä tavaroistani. En ole kuitenkaan päässyt tähän iPod-maailmaan vielä lainkaan mukaan, eikä jatkuva tekniikan kehitys aiheuta minulle mitään muuta kuin päänsärkyä. Minulla ei yksinkertaisesti riitä nopeutta eikä mielenkiintoa tutustua niihin kaikkiin uusiin vempeleisiin, joita markkinoille jatkuvalla tahdilla tuotetaan.
Myös uusia bändejä, levyjä ja biisejä ilmestyy päivittäin, vaikka vanhoissakin olisi vielä kuunneltavaa. Tietenkin sitä voisi aivan rauhassa kuunnella vanhoja suosikkejaan ja olla välittämättä uusista tulokkaista, mutta mitäpä sitten kun on utelias ja levoton kuten allekirjoittanut? Nimittäin toisin kuin tekniikan kohdalla, tuore musiikki jaksaa kyllä lähes aina kiinnostaa, oli kyse sitten täysin uudesta bändistä tai vaikkapa jonkin vanhan bändin uudesta materiaalista. Lähes pakonomainen tarve tutustua uuteen, itselle vieraaseen musiikkiin, kuormittaa, mutta kuitenkin myös antaa niin paljon. Huh, jälleen yksi asia, joka on vaikea vain, koska sen itse itselleen vaikeaksi tekee...
No oli mulla tässä taas joku pointtikin. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, koska olen viettänyt pari viime päivää etsimällä uusia musiikkijuttuja. Lähinnä olen yrittänyt ymmärtää mistä johtuu niin sanotun hipstermusiikin hypetysarvo. Olen pyörittänyt biisejä muun muassa Magenta Skycodelta, Lykke Li:ltä, the XX:ltä, Cariboulta, Beach Houselta, Villa Nahilta ja the Drums:lta. Ja jälleen kerran huomaan olevani vähän liian hidas. Siinä missä trendiaalloon harjalla ratsastavat jammailivat näiden(kin) bändien tahdissa jo viime vuonna, minun tuntosarveni alkavat vasta nyt väpistä. Matkani trendikkään musiikin jäljille on siis kuitenkin alkanut ja luulen, että tästä tulee vielä hauskaa.
Jatkoa seuraa, olen saanut vainun.
13.10.2010
No tää on tällaista ajantappotouhua
Tutustuin bloggaamiseen vuonna 2008. Tarina on enemmän kuin tavallinen; välttelin tylsiin ylioppilaskirjoituksiin pänttäämistä selailemalla erilaisia blogeja läpi. En enää muista, mitkä blogit olivat niitä ihka ensimmäisiä, joita aloin lukemaan, mutta kovasti ovat ajat noista päivistä muuttuneet. En oikein tiedä mitä mieltä olen blogien ja bloggailun kehittymisestä pienimuotoisesta harrastuksesta ammattimaiseksi touhuksi, jossa raha liikkuu ja sponsorit laulavat. Mutta eipä yksikään sponsorisopimus ole minulta mitään pois, joten ihan mielelläni seurailen, minkälaiseen asemaan blogit sosiaalisessa mediassa vielä tästä nousevat. Johan niiden vaikutus on nytkin vallan suuri.
Palataan kuitenkin päivän varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, millaiset blogit ovat minun mieleeni juuri nyt. Sivupalkkihan tosiaan kertoo ne ahkerimmin seuratut sivut, mutta sieltä ei selviä sanallakaan, mikä juuri niissä erityisesti viehättää. Noin yleisesti pidän blogeista, joiden kirjoitusasu on siisti (ei tarvitse olla täysin kirjakielen sääntöjen mukaista tekstiä, mutta sellaista helposti luettavaa ja ymmärrettävää kuitenkin), teksti mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa sekä kirjoittaja sen tuntuinen, että voitaisiin tulla juttuun oikeassa elämässäkin. Tiedän, että viimeinen kohta kuulostaa vähän hassulta, mutta kyllä ajatusmaailman täytyy jollain tavalla kohdata, että jaksan seurata blogia kuukaudesta toiseen. Tästä tuli varmasti selväksi se, että pidän sujuvaa ja hyvää tekstiä kuvia tärkeämpänä, mutta en minä kivoista kuvistakaan valita. Tylsäähän se olisi pelkkää tekstiä lukea, tottakai. Itsellä on tämän asian kanssa vähän vaikeuksia, koska en tosiaan kameraa tällä hetkellä oikeastaan edes omista.
Seuraavaksi muutamia sanoja joistakin lempiblogeistani.
Paras aika vuodesta. Jos saisin lukea enää vain yhtä blogia, valitsisin luultavasti tämän. Stellan tyyli iskee, musiikki on hyvää ja meno rentoa. Ehkä tykkäsin ihan pikkuriikkisen enemmän siitä vanhasta blogista ennen Oliviaa, mutta se kuka vanhoja muistelee ja niin edelleen.
Tiptoes. Jaa, tulikohan hätäiltyä hieman... Saaran jutuista pidän ihan hirrrrrmuisen paljon, joten joudun sittenkin valitsemaan tämän blogin Stellan sijaan. Tiptoesissa viehättää ennen kaikkea Saaran mielenkiintoinen työ, ja on mukavaa huomata, että joskus jo nuorenakin voi löytää sen oikean ammatin ja päästä toteuttamaan omia unelmiaan. Tätä blogia en luultavasti voisi koskaan kehua tarpeeksi.
Popkulttuuriin keskittyvistä blogeista on Geek Is the New Black suosikkini. En minä tätä oikein osaa sen paremmin perustella, blogissa on mielestäni jotenkin tosi hyvä meininki.
Musiikkiaiheisia blogeja tykkäisin selailla enemmänkin, koska luen musiikkijuttuja muutenkin melko paljon. En ole kuitenkaan löytänyt vielä montaakaan oikeasti koukuttavaa tuotosta, ja Echoes onkin ainoa, jonka tällä hetkellä listalle kelpuutin. Toivottavasti sinne ilmestyy kohta muitakin.
Pidän blogeista, jotka päivittyvät usein (siitä, että oma päivitystahtini on useimmiten tyyliä kerta/kuukausi, ei sitten luonnollisestikaan välitetä). Olen myös sikäli ärsyttävän vaativa lukija, sillä en juurikaan pidä mistään parin-kolmen lauseen postauksista. Että tekstiä pitäisi ilmestyä usein ja sen tulisi vielä olla täyttä asiaakin... Huhhei. Itse olen tosi huono kommentoimaan toisten tekstejä, ja harvoin tulee luettua muidenkaan kommentteja. Usein olisi kyllä jotain sanottavaa, mutta yleensä kiireen tai jonkun toisen tekosyyn takia kommentit jäävät sitten kirjoittamatta.
Ja ai niin, tämähän ei suinkaan ole ensimmäinen blogi, jota kirjoittelen. Minä kun nyt vain satun olemaan helposti kyllästyvää sorttia, joten.. Oh well, let's see.
Hyppelykuvat Smashing Magazine
Palataan kuitenkin päivän varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, millaiset blogit ovat minun mieleeni juuri nyt. Sivupalkkihan tosiaan kertoo ne ahkerimmin seuratut sivut, mutta sieltä ei selviä sanallakaan, mikä juuri niissä erityisesti viehättää. Noin yleisesti pidän blogeista, joiden kirjoitusasu on siisti (ei tarvitse olla täysin kirjakielen sääntöjen mukaista tekstiä, mutta sellaista helposti luettavaa ja ymmärrettävää kuitenkin), teksti mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa sekä kirjoittaja sen tuntuinen, että voitaisiin tulla juttuun oikeassa elämässäkin. Tiedän, että viimeinen kohta kuulostaa vähän hassulta, mutta kyllä ajatusmaailman täytyy jollain tavalla kohdata, että jaksan seurata blogia kuukaudesta toiseen. Tästä tuli varmasti selväksi se, että pidän sujuvaa ja hyvää tekstiä kuvia tärkeämpänä, mutta en minä kivoista kuvistakaan valita. Tylsäähän se olisi pelkkää tekstiä lukea, tottakai. Itsellä on tämän asian kanssa vähän vaikeuksia, koska en tosiaan kameraa tällä hetkellä oikeastaan edes omista.
Seuraavaksi muutamia sanoja joistakin lempiblogeistani.
Paras aika vuodesta. Jos saisin lukea enää vain yhtä blogia, valitsisin luultavasti tämän. Stellan tyyli iskee, musiikki on hyvää ja meno rentoa. Ehkä tykkäsin ihan pikkuriikkisen enemmän siitä vanhasta blogista ennen Oliviaa, mutta se kuka vanhoja muistelee ja niin edelleen.
Tiptoes. Jaa, tulikohan hätäiltyä hieman... Saaran jutuista pidän ihan hirrrrrmuisen paljon, joten joudun sittenkin valitsemaan tämän blogin Stellan sijaan. Tiptoesissa viehättää ennen kaikkea Saaran mielenkiintoinen työ, ja on mukavaa huomata, että joskus jo nuorenakin voi löytää sen oikean ammatin ja päästä toteuttamaan omia unelmiaan. Tätä blogia en luultavasti voisi koskaan kehua tarpeeksi.
Popkulttuuriin keskittyvistä blogeista on Geek Is the New Black suosikkini. En minä tätä oikein osaa sen paremmin perustella, blogissa on mielestäni jotenkin tosi hyvä meininki.
Musiikkiaiheisia blogeja tykkäisin selailla enemmänkin, koska luen musiikkijuttuja muutenkin melko paljon. En ole kuitenkaan löytänyt vielä montaakaan oikeasti koukuttavaa tuotosta, ja Echoes onkin ainoa, jonka tällä hetkellä listalle kelpuutin. Toivottavasti sinne ilmestyy kohta muitakin.
Pidän blogeista, jotka päivittyvät usein (siitä, että oma päivitystahtini on useimmiten tyyliä kerta/kuukausi, ei sitten luonnollisestikaan välitetä). Olen myös sikäli ärsyttävän vaativa lukija, sillä en juurikaan pidä mistään parin-kolmen lauseen postauksista. Että tekstiä pitäisi ilmestyä usein ja sen tulisi vielä olla täyttä asiaakin... Huhhei. Itse olen tosi huono kommentoimaan toisten tekstejä, ja harvoin tulee luettua muidenkaan kommentteja. Usein olisi kyllä jotain sanottavaa, mutta yleensä kiireen tai jonkun toisen tekosyyn takia kommentit jäävät sitten kirjoittamatta.
Ja ai niin, tämähän ei suinkaan ole ensimmäinen blogi, jota kirjoittelen. Minä kun nyt vain satun olemaan helposti kyllästyvää sorttia, joten.. Oh well, let's see.
Hyppelykuvat Smashing Magazine
10.10.2010
Satunnaisia faktoja
- Mietin usein, mitä ihmiset tekevät. Tiedättekö, tyyliin "mitähän Antonio Banderas puuhaa juuri nyt"? On mielenkiintoista ajatella, kuinka maailma kuhisee ympärillä.
- En kestä krääsää. Kotona saa olla tavaroita, mutta kaikella täytyy olla jokin funktio. "Turhat" koriste-esineet hyväksyn, jos niillä on tunnearvoa, ovat matkamuistoja tms.
- Ruokakaupassa asioiminen on hyvin ongelmallista. Saatan lähteä pois ostamatta mitään, koska ahdistun ihmisistä, kaupan koosta tai siitä, etten tiedä mitä ostaisin.
- En voi sekoittaa kahden maitotölkin sisältöä. Siis jos lasi jää puolilleen, se on juotava pois ennen kuin kaataa lisää. Ajatuskin siitä, että lasissa on kahta ns. erilaista maitoa, on ällöttävä.
- Välillä harmittelen, että maailmassa on kovin monta paikkaa, joissa en koskaan pääse käymään. Myös elokuvia, kirjoja ja bändejä on jo nyt niin kamalasti, ettei niihinkään kaikkiin ehdi millään tutustua.
- Jaksaisin puhua musiikista tuntikausia, ja olen monet kerrat jäänyt suu vaahdossa selittämään tuntemattomillekin muun muassa siitä, kuinka ennen tehtiin paljon parempaa musiikkia kuin nykyään ja jadajadajaa...
- Pidän lentämisestä, lentokoneista ja sellaisesta lähtemisen tunnelmasta. Haluaisin töihin lentokentälle.
- Haluaisin myös seistä Helsinki-Vantaan lähtevät lennot -taulun edessä ja päättää ihan ilman mitään etukäteissuunnittelua, että tonne mä lähden.
- Olen elossa lähinnä kesällä. Se on hieman harmillista, koska kesä on kovin lyhyt ja suurin osa vuodesta kuluukin sitten jonkinmoisessa koomatilassa.
- Äiti sanoi mulle varmaan noin 13 vuotta sitten, että "sä Anna et oikein kestä tavallista arkea". Kestän omasta mielestäni sitä oikein hyvin, mutten ymmärrä miksi arjen täytyisi olla tylsää.
- "Koska arkea pitää kuitenkin elää, kannattaa sitä jalostaa." Näin.
- Tanssiminen saattaa olla kivointa, mitä voi tehdä.
- Mun mielestä eläimet on mukavampia kuin ihmiset.
- En ihan aina tykkää lapsista, paitsi "omistani" tietysti. Eli siis kummi- ja sukulaismuksuista.
- Mut mun mielestä toi on ihan ok, ei lapsetkaan välttämättä aina tykkää musta.
- Minulle ei välttämättä kannata puhua aamuisin. Turha ainakaan odottaa, että vastaisin mitään.
- Haluaisin olla yhtä cool valokuvaaja kuin Anton Corbijn. Siihen on vielä pikkuisen matkaa, koska tällä hetkellä en omista edes kameraa.
- Tahtoisin muutenkin olla sillee tosi cool, niinku viileä, mutta oikeasti taidan lähinnä olla vaan aika nössö.
- Ja olen aivan liian impulsiivinen ja herkkä ollakseni tyylikkään välinpitämätön.
- Tykkään sanoista ja puhumisesta, joten arvostan verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä.
- Esimerkkinä edellisestä se, että pidän televisiosarjoista, joiden dialogi on nopeaa ja älykästä. En kestä hidasta junnaamista.
- Usein haluaisin hoputtaa ihmisiä puhumaan nopeammin.
- Mainitsinko jo, että olen vähän kärsimätön?
- Ja levoton.
- Toisaalta myös aika laiska.
- Ehdottomasti parhaat ja tärkeimmät kaverini ovat naisia, mutta muuten viihdyn yleensä paremmin miesseurassa.
- En ymmärrä huumorimusiikkia. Paitsi vähän Turos Hevi Geetä ja Sleepy Sleepersejä.
- Gösta Sundqvist tulee aina olemaan mun suomalainen lempparisanoittaja.
- En lue runoja, mutta biisien lyriikoita kylläkin. Ja se ei ole sama asia. Tai öö, onhan se.
- Saatan alkaa itkeä, jos näen vanhan miehen (?).
- Halusin yläasteikäisenä (muun muassa) näyttelijäksi. En halua enää.
- Päädyinkin opiskelemaan jotain ihan muuta. En kyllä edes oikein tiedä mikä minusta tulee.
- Mulla on usein tapana kävellä kotini lähellä sijaitsevalle sankarinhaudalle silloin, kun jokin asia harmittaa. Perspektiiviä elämään.
- Mutta myös Tyttökullat, Frendit ja Gilmoren tytöt auttavat harmitukseen.
- Leffoja on kiva katsoa, mutta yleensä alan viimeistään puolessa välissä touhuta jotain muuta. Sen takia tykkään leffateattereista, koska siellä on pakko istua paikallaan.
- Ainiin... Elokuvateatterissa katsotaan lopputekstit! Tai ainakin osa niistä. Sieltä ei todellakaan rynnätä heti ulos.
- Penelope Cruz on maailman kaunein nainen ja Joaquin Phoenix ehkä komein mies (siis ilman sitä parrakasta räppilookkia).
- Haluaisin ostaa rinkan ja kävellä se selässä ympäri kaupunkia näyttämässä siltä, että olisin juuri palannut maailmanympärimatkalta.
- Toki haluaisin myös ihan oikeasti maailmanympärysmatkalle.
- Katson keskinkertaisia elokuvia usein uudestaan, mutta lempileffojani huomattavasti harvemmin. En halua "kuluttaa" niitä. Vähän sama kirjojen kanssa.
- Tykkään ihan hirveästi Dire Straitsin Brothers In Arms -biisistä, mutten ole voinut kuunnella sitä yli puoleen vuoteen.
- Olen too-della huono luopumaan. En tavaroista, mutta kaikesta muusta.
- Silti olen uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Que sera, sera.
- Tarvitsen paljon säpinää. Se on kumma, koska ennen en tarvinnut. Siisteintä on, kun mahanpohjassa vähän kihelmöi...
- ... ja juurikin tämän takia saan myös vähän väliä kärsiä.
- Vihaan sitä, kun ihmiset alkavat heti juhannuksen jälkeen puhua, että tästä se päivä taas lyhenee ja syksy tulee. Ja entäs se "kyllä täällä tuoksuukin jo ihan syksyltä" -höpinä?! Siis kesäkuussa!! En ymmärrä, minusta syyskuukin on vielä tavallaan kesää.
- Rakastan stand-upia.
- Kuulen paljon kommentteja naurustani.
- Nauran paljon ja kovaa.
- Inhoan lääkärissä käyntiä, koska mulla on aina jo valmiiksi sellainen "anteeksi, anteeksi, anteeksi kun olen kipeä" -fiilis.
- Inhoan myös auton tankkaamista.
- Pidän polkupyöristä ja rullaluistimista. Ja junista silloin kun ei ole kiire minnekään.
- Siivoilin nuorempana myös kavereiden vaatekaappeja. Saatan olla joskus hieman järjestysneuroottinen.
- Kun muutin tähän uuteen kämppään, järjestelin ensimmäiseksi levyt oikeille paikoilleen hyllyyn. First things first.
- Naamassani ärsyttää eniten erittäin tummat silmänaluset.
- Mulla on tosi hyvä tuoksumuisti.
- Yritän epäsäännöllisin väliajoin opetella kuuntelemaan jazzia.
- Harrastan elokuva- ja musiikkiarvostelujen lukemista.
- Harrastan myös leffatrailereiden katsomista. Jos mahdollista, katson trailerin ennen leffan alkua ja sitten vielä lopuksi. Erityisesti tuo jälkeenpäin katsominen on tärkeää, siten näkee, mitkä asiat on haluttu nostaa esille.
- Olen ollut kahdesti mukana Tiernapojissa. Aluksi olin vain taustalaulaja, mutta toisella kerralla pääsin pyörittämään tähteä. Osaan edelleen ne biisit ulkoa.
- Rakastan kaikenlaisia listoja.
- Kalenterini täyttyykin muistettavien menojen lisäksi levy-, elokuva- ja kirjalistoista sekä sanoista ja lauseista, joita kirjoittelen ylös. Välillä en tosin itsekään enää myöhemmin ymmärrä omia muistiinpanojani.
- Joudun joskus laskemaan ikäni syntymävuoteni avulla, koska en muista kuinka vanha olen.
- Äskeisen lisäksi unohdan yllättävän usein sanoja, erityisesti substantiiveja. Siis ihan sellaisia jokapäiväisiä. Niinku että mikäs se haukkuva eläin taas olikaan?
- Musta tulee sitten isona sellainen italialaistyyppinen mamma, joka kutsuu ystävät ja sukulaiset kotiinsa syömään ja seurustelemaan.
- Haluasin asua pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Siellä olisi aina kesä ja mä asuisin vanhassa puutalossa, jota ympäröi puutarha, jossa on salaisia tunneleita jne. Realismilla ei ole paikan kanssa mitään tekemistä.
- Jos jokaisella pitäisi olla jokin motto tai tunnuslause, omani kuuluisi näin: tough times don't last, tough people do.
- "Olisitko ennemmin sokea vai kuuro" on mun mielestä äärimmäisen ahdistava kysymys. Kuitenkin nyt, monta vuotta asiaa pohdittuani, olen asiasta melko varma. Sokea. Maailmassa on paljon kaikenlaista pahaa, mitä en halua nähdä, mutta niin paljon hyvää, mitä haluan ehdottomasti kuulla.
- Voisikohan Tom Smith, Egotripin Mikki ja Chris Cornell tulla mun parveekkeelle vähän laulamaan?
- Olen jo melkein oppinut elämään sovussa ailahtelevan luonteeni kanssa.
- En kestä krääsää. Kotona saa olla tavaroita, mutta kaikella täytyy olla jokin funktio. "Turhat" koriste-esineet hyväksyn, jos niillä on tunnearvoa, ovat matkamuistoja tms.
- Ruokakaupassa asioiminen on hyvin ongelmallista. Saatan lähteä pois ostamatta mitään, koska ahdistun ihmisistä, kaupan koosta tai siitä, etten tiedä mitä ostaisin.
- En voi sekoittaa kahden maitotölkin sisältöä. Siis jos lasi jää puolilleen, se on juotava pois ennen kuin kaataa lisää. Ajatuskin siitä, että lasissa on kahta ns. erilaista maitoa, on ällöttävä.
- Välillä harmittelen, että maailmassa on kovin monta paikkaa, joissa en koskaan pääse käymään. Myös elokuvia, kirjoja ja bändejä on jo nyt niin kamalasti, ettei niihinkään kaikkiin ehdi millään tutustua.
- Jaksaisin puhua musiikista tuntikausia, ja olen monet kerrat jäänyt suu vaahdossa selittämään tuntemattomillekin muun muassa siitä, kuinka ennen tehtiin paljon parempaa musiikkia kuin nykyään ja jadajadajaa...
- Pidän lentämisestä, lentokoneista ja sellaisesta lähtemisen tunnelmasta. Haluaisin töihin lentokentälle.
- Haluaisin myös seistä Helsinki-Vantaan lähtevät lennot -taulun edessä ja päättää ihan ilman mitään etukäteissuunnittelua, että tonne mä lähden.
- Olen elossa lähinnä kesällä. Se on hieman harmillista, koska kesä on kovin lyhyt ja suurin osa vuodesta kuluukin sitten jonkinmoisessa koomatilassa.
- Äiti sanoi mulle varmaan noin 13 vuotta sitten, että "sä Anna et oikein kestä tavallista arkea". Kestän omasta mielestäni sitä oikein hyvin, mutten ymmärrä miksi arjen täytyisi olla tylsää.
- "Koska arkea pitää kuitenkin elää, kannattaa sitä jalostaa." Näin.
- Tanssiminen saattaa olla kivointa, mitä voi tehdä.
- Mun mielestä eläimet on mukavampia kuin ihmiset.
- En ihan aina tykkää lapsista, paitsi "omistani" tietysti. Eli siis kummi- ja sukulaismuksuista.
- Mut mun mielestä toi on ihan ok, ei lapsetkaan välttämättä aina tykkää musta.
- Minulle ei välttämättä kannata puhua aamuisin. Turha ainakaan odottaa, että vastaisin mitään.
- Haluaisin olla yhtä cool valokuvaaja kuin Anton Corbijn. Siihen on vielä pikkuisen matkaa, koska tällä hetkellä en omista edes kameraa.
- Tahtoisin muutenkin olla sillee tosi cool, niinku viileä, mutta oikeasti taidan lähinnä olla vaan aika nössö.
- Ja olen aivan liian impulsiivinen ja herkkä ollakseni tyylikkään välinpitämätön.
- Tykkään sanoista ja puhumisesta, joten arvostan verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä.
- Esimerkkinä edellisestä se, että pidän televisiosarjoista, joiden dialogi on nopeaa ja älykästä. En kestä hidasta junnaamista.
- Usein haluaisin hoputtaa ihmisiä puhumaan nopeammin.
- Mainitsinko jo, että olen vähän kärsimätön?
- Ja levoton.
- Toisaalta myös aika laiska.
- Ehdottomasti parhaat ja tärkeimmät kaverini ovat naisia, mutta muuten viihdyn yleensä paremmin miesseurassa.
- En ymmärrä huumorimusiikkia. Paitsi vähän Turos Hevi Geetä ja Sleepy Sleepersejä.
- Gösta Sundqvist tulee aina olemaan mun suomalainen lempparisanoittaja.
- En lue runoja, mutta biisien lyriikoita kylläkin. Ja se ei ole sama asia. Tai öö, onhan se.
- Saatan alkaa itkeä, jos näen vanhan miehen (?).
- Halusin yläasteikäisenä (muun muassa) näyttelijäksi. En halua enää.
- Päädyinkin opiskelemaan jotain ihan muuta. En kyllä edes oikein tiedä mikä minusta tulee.
- Mulla on usein tapana kävellä kotini lähellä sijaitsevalle sankarinhaudalle silloin, kun jokin asia harmittaa. Perspektiiviä elämään.
- Mutta myös Tyttökullat, Frendit ja Gilmoren tytöt auttavat harmitukseen.
- Leffoja on kiva katsoa, mutta yleensä alan viimeistään puolessa välissä touhuta jotain muuta. Sen takia tykkään leffateattereista, koska siellä on pakko istua paikallaan.
- Ainiin... Elokuvateatterissa katsotaan lopputekstit! Tai ainakin osa niistä. Sieltä ei todellakaan rynnätä heti ulos.
- Penelope Cruz on maailman kaunein nainen ja Joaquin Phoenix ehkä komein mies (siis ilman sitä parrakasta räppilookkia).
- Haluaisin ostaa rinkan ja kävellä se selässä ympäri kaupunkia näyttämässä siltä, että olisin juuri palannut maailmanympärimatkalta.
- Toki haluaisin myös ihan oikeasti maailmanympärysmatkalle.
- Katson keskinkertaisia elokuvia usein uudestaan, mutta lempileffojani huomattavasti harvemmin. En halua "kuluttaa" niitä. Vähän sama kirjojen kanssa.
- Tykkään ihan hirveästi Dire Straitsin Brothers In Arms -biisistä, mutten ole voinut kuunnella sitä yli puoleen vuoteen.
- Olen too-della huono luopumaan. En tavaroista, mutta kaikesta muusta.
- Silti olen uskon vakaasti siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Que sera, sera.
- Tarvitsen paljon säpinää. Se on kumma, koska ennen en tarvinnut. Siisteintä on, kun mahanpohjassa vähän kihelmöi...
- ... ja juurikin tämän takia saan myös vähän väliä kärsiä.
- Vihaan sitä, kun ihmiset alkavat heti juhannuksen jälkeen puhua, että tästä se päivä taas lyhenee ja syksy tulee. Ja entäs se "kyllä täällä tuoksuukin jo ihan syksyltä" -höpinä?! Siis kesäkuussa!! En ymmärrä, minusta syyskuukin on vielä tavallaan kesää.
- Rakastan stand-upia.
- Kuulen paljon kommentteja naurustani.
- Nauran paljon ja kovaa.
- Inhoan lääkärissä käyntiä, koska mulla on aina jo valmiiksi sellainen "anteeksi, anteeksi, anteeksi kun olen kipeä" -fiilis.
- Inhoan myös auton tankkaamista.
- Pidän polkupyöristä ja rullaluistimista. Ja junista silloin kun ei ole kiire minnekään.
- Siivoilin nuorempana myös kavereiden vaatekaappeja. Saatan olla joskus hieman järjestysneuroottinen.
- Kun muutin tähän uuteen kämppään, järjestelin ensimmäiseksi levyt oikeille paikoilleen hyllyyn. First things first.
- Naamassani ärsyttää eniten erittäin tummat silmänaluset.
- Mulla on tosi hyvä tuoksumuisti.
- Yritän epäsäännöllisin väliajoin opetella kuuntelemaan jazzia.
- Harrastan elokuva- ja musiikkiarvostelujen lukemista.
- Harrastan myös leffatrailereiden katsomista. Jos mahdollista, katson trailerin ennen leffan alkua ja sitten vielä lopuksi. Erityisesti tuo jälkeenpäin katsominen on tärkeää, siten näkee, mitkä asiat on haluttu nostaa esille.
- Olen ollut kahdesti mukana Tiernapojissa. Aluksi olin vain taustalaulaja, mutta toisella kerralla pääsin pyörittämään tähteä. Osaan edelleen ne biisit ulkoa.
- Rakastan kaikenlaisia listoja.
- Kalenterini täyttyykin muistettavien menojen lisäksi levy-, elokuva- ja kirjalistoista sekä sanoista ja lauseista, joita kirjoittelen ylös. Välillä en tosin itsekään enää myöhemmin ymmärrä omia muistiinpanojani.
- Joudun joskus laskemaan ikäni syntymävuoteni avulla, koska en muista kuinka vanha olen.
- Äskeisen lisäksi unohdan yllättävän usein sanoja, erityisesti substantiiveja. Siis ihan sellaisia jokapäiväisiä. Niinku että mikäs se haukkuva eläin taas olikaan?
- Musta tulee sitten isona sellainen italialaistyyppinen mamma, joka kutsuu ystävät ja sukulaiset kotiinsa syömään ja seurustelemaan.
- Haluasin asua pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Siellä olisi aina kesä ja mä asuisin vanhassa puutalossa, jota ympäröi puutarha, jossa on salaisia tunneleita jne. Realismilla ei ole paikan kanssa mitään tekemistä.
- Jos jokaisella pitäisi olla jokin motto tai tunnuslause, omani kuuluisi näin: tough times don't last, tough people do.
- "Olisitko ennemmin sokea vai kuuro" on mun mielestä äärimmäisen ahdistava kysymys. Kuitenkin nyt, monta vuotta asiaa pohdittuani, olen asiasta melko varma. Sokea. Maailmassa on paljon kaikenlaista pahaa, mitä en halua nähdä, mutta niin paljon hyvää, mitä haluan ehdottomasti kuulla.
- Voisikohan Tom Smith, Egotripin Mikki ja Chris Cornell tulla mun parveekkeelle vähän laulamaan?
- Olen jo melkein oppinut elämään sovussa ailahtelevan luonteeni kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)