Lapsena äiti laittoi joululevyt soimaan ja kielsi minua koskemasta soittimeen, koska neula katkeaa helposti. Katselin kuinka levy pyöri kierros toisensa jälkeen juuri sen ohuen neulan alla, joka sitten joitain vuosia myöhemmin meni kuin menikin rikki. Sen jälkeen niitä joululevyjä ei ole enää soitettu.
Kuuntelisin musiikkia mieluusti vinyyliltä vieläkin. Levysoittimesta kaikuisi vain parhaita klassikoita; Elvistä, Janis Joplinia, Johnny Cashia ja ennen kaikkea vanhaa, suomalaista iskelmää. C-kaseteilla ei sen sijaan ole minulle juuri minkäänlaista tunnearvoa, mutta cd-levyistä pidän jo pelkästään esineinä niin paljon, että toivottavasti ne eivät häviä maailmasta koskaan. Taidan edustaa tässä asiassa old school -vähemmistöä, sillä nykyään moni haluaa nauttia musiikkinsa lähinnä digitaalisessa muodossa.
En minä sentään ihan kivikaudella kuitenkaan elä, sillä onhan minulla pienen pieni mp3-soitin, joka on kieltämättä lunastanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä tavaroistani. En ole kuitenkaan päässyt tähän iPod-maailmaan vielä lainkaan mukaan, eikä jatkuva tekniikan kehitys aiheuta minulle mitään muuta kuin päänsärkyä. Minulla ei yksinkertaisesti riitä nopeutta eikä mielenkiintoa tutustua niihin kaikkiin uusiin vempeleisiin, joita markkinoille jatkuvalla tahdilla tuotetaan.
Myös uusia bändejä, levyjä ja biisejä ilmestyy päivittäin, vaikka vanhoissakin olisi vielä kuunneltavaa. Tietenkin sitä voisi aivan rauhassa kuunnella vanhoja suosikkejaan ja olla välittämättä uusista tulokkaista, mutta mitäpä sitten kun on utelias ja levoton kuten allekirjoittanut? Nimittäin toisin kuin tekniikan kohdalla, tuore musiikki jaksaa kyllä lähes aina kiinnostaa, oli kyse sitten täysin uudesta bändistä tai vaikkapa jonkin vanhan bändin uudesta materiaalista. Lähes pakonomainen tarve tutustua uuteen, itselle vieraaseen musiikkiin, kuormittaa, mutta kuitenkin myös antaa niin paljon. Huh, jälleen yksi asia, joka on vaikea vain, koska sen itse itselleen vaikeaksi tekee...
No oli mulla tässä taas joku pointtikin. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, koska olen viettänyt pari viime päivää etsimällä uusia musiikkijuttuja. Lähinnä olen yrittänyt ymmärtää mistä johtuu niin sanotun hipstermusiikin hypetysarvo. Olen pyörittänyt biisejä muun muassa Magenta Skycodelta, Lykke Li:ltä, the XX:ltä, Cariboulta, Beach Houselta, Villa Nahilta ja the Drums:lta. Ja jälleen kerran huomaan olevani vähän liian hidas. Siinä missä trendiaalloon harjalla ratsastavat jammailivat näiden(kin) bändien tahdissa jo viime vuonna, minun tuntosarveni alkavat vasta nyt väpistä. Matkani trendikkään musiikin jäljille on siis kuitenkin alkanut ja luulen, että tästä tulee vielä hauskaa.
Jatkoa seuraa, olen saanut vainun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti