Ja samalla myös kuukauden biisi ja bändi.
Aamen.
29.1.2011
Forget all the rules. Forget about being published. Write for yourself and celebrate writing.
Pari päivää sitten puhe kääntyi ylioppilaskirjoitusten kautta kirjoittamiseen yleensä. Tätä edelsi nillitys nykyisen opinahjoni kirjallisista tehtävistä, jotka ovat melko syvältä. Tai sitten niitä arvostelevat ovat. Pitäisi kirjoittaa tieteellisesti, mutta persoonallisella oteella. Punakynä tuntuu kuitenkin viuhuvan heti, mikäli eksyy yhtään vapaammille vesille sieltä kuivan tekstin keskeltä. Ja hei ihan totta, onko muka olemassa yhtään mielenkiintoisesti kirjoitettua tieteellistä julkaisua?
Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?
Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa.
Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?
Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa.
12.1.2011
(Kuukauden biisi) Tunnelmointia 70-luvulta
Palataan hetkeksi vielä vuoden 2010 puolelle. Joulukuu oli musiikillisesti melko mitäänsanomatonta aikaa, vaikka loppukuusta pääsinkin muutaman hyvän levyn avulla eroon tuosta aina-niin-ikävästä kyllästymisen tunteesta, joka iskee silloin, kun tuntuu, että kaikki hyvä tässä maailmassa on jo ainakin kertaalleen tehty, kuultu ja koettu. Voin kuitenkin kiittää suurempia voimia siitä, että olemassa on sentään aina joku, johon ei koskaan kyllästy...
Jos elämäni olisi elokuva (ajatus, joka on mielestäni äärimmäisen kiehtova), haluaisin roolihahmoni olevan hieman melankolinen, mutta kuitenkin tietyllä tapaa toiveikas henkilö, joka istuu pimeässä nurkassa tupakansavun ympäröimänä kuuntelemassa I Hope That I Don't Fall In Love With You:ta samalla kun vesisade ropisee baarin ikkunaan.
Tällä hetkellä istun baarin sijasta kotona, tupakkaa ei ole lähimaillakaan ja lumisadekin loppui juuri. Closing Time (1973) on silti soinut täällä viime kuukausien aikana huomattavan paljon. Ja tulee varmaan aina soimaankin, onhan se ehdottomasti yksi lempilevyistäni. Ol'55 aloittaa tämän hienon, hienon levyn, joten kuunnellaan hetki sitä.
No miksi sitten valitsin juuri tämän biisin joulukuun parhaaksi? Muuten niin haikeista lyriikoistaan huolimatta siinä sanotaan, että and now the sun's comin' up.
Ja minä alan aina heti joulun jälkeen odottaa kevättä.
Kuva
...Tom Waits!
Jos elämäni olisi elokuva (ajatus, joka on mielestäni äärimmäisen kiehtova), haluaisin roolihahmoni olevan hieman melankolinen, mutta kuitenkin tietyllä tapaa toiveikas henkilö, joka istuu pimeässä nurkassa tupakansavun ympäröimänä kuuntelemassa I Hope That I Don't Fall In Love With You:ta samalla kun vesisade ropisee baarin ikkunaan.
Tällä hetkellä istun baarin sijasta kotona, tupakkaa ei ole lähimaillakaan ja lumisadekin loppui juuri. Closing Time (1973) on silti soinut täällä viime kuukausien aikana huomattavan paljon. Ja tulee varmaan aina soimaankin, onhan se ehdottomasti yksi lempilevyistäni. Ol'55 aloittaa tämän hienon, hienon levyn, joten kuunnellaan hetki sitä.
No miksi sitten valitsin juuri tämän biisin joulukuun parhaaksi? Muuten niin haikeista lyriikoistaan huolimatta siinä sanotaan, että and now the sun's comin' up.
Ja minä alan aina heti joulun jälkeen odottaa kevättä.
Kuva
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)