Pari päivää sitten puhe kääntyi ylioppilaskirjoitusten kautta kirjoittamiseen yleensä. Tätä edelsi nillitys nykyisen opinahjoni kirjallisista tehtävistä, jotka ovat melko syvältä. Tai sitten niitä arvostelevat ovat. Pitäisi kirjoittaa tieteellisesti, mutta persoonallisella oteella. Punakynä tuntuu kuitenkin viuhuvan heti, mikäli eksyy yhtään vapaammille vesille sieltä kuivan tekstin keskeltä. Ja hei ihan totta, onko muka olemassa yhtään mielenkiintoisesti kirjoitettua tieteellistä julkaisua?
Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?
Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti