Vassup?

No huhhuh, taukoa on taas pidetty. Vaan mitäpä asiasta stressiä ottamaan; jatketaan eteenpäin!

8 asiaa, mitä helmikuun aikana ja maaliskuussa tähän asti on tapahtunut:

1. Kouluahdistusta aina vaan. Siitä en oikeastaan viitsi tämän enempää edes kirjoitella, ettei ala heti masentamaan.
2. Sen verran täytyy koulusta kuitenkin mainita, että ruotsin kurssi tuli läpäistyä, vaikka sitä vähän epäilinkin. Suhteeni ruotsin kieleen on hieman ristiriitainen, enkä suinkaan aina ole sitä ihan täysillä rakastanut. Enimmäkseen kuitenkin pidin ruotsin opiskelusta sekä yläasteella että lukiossa, mutta kuinkas sitten käykään, kun kieltä ei pariin vuoteen puhu sanaakaan? Ei hyvin. Suullinen tentti ei paljon huonommin olisi voinut enää mennä, mutta kakkonen tuli ja heittämällä läpi - kiitos hövelin opettajan!
3. Olin ensimmäistä kertaa lätkämatsissa. Jokerit-HIFK talviklassikko stadikalla oli hieno kokemus raikkaan ulkoilman, riemukkaan tunnelman ja upean ilotulituksen ansiosta. Finlandia-hymnin aikana sain ihan todenteolla pidätellä kyyneleitä, niin vaikuttavalta se tuhansien ihmisten kesken tähtitaivaan alla jaettuna kuulosti (ei tainnut kyllä olla tähtitaivasta, koska vähän tiputteli lunta, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä puitteita). Matsi oli siis osa serkkuni 30-vuotissynttäripäivää, joka oli muutenkin vallan mukava.
4. Ihan todellako alan olla jo siinä iässä, että ystävät lisääntyvät ja menevät naimisiin? En melkein tohdi sitä uskoa, mutta koska yhtenä helmikuun sunnuntaina tuli puettua pyhävaatteet päälle ja suunnattua naapurikaupunkiin kaverin muksun ristiäisiin, on kai vaan pakko hyväksyä tosiasiat. Mutta sanonpa vaan, että siinä vaiheessa kun minulta aletaan udella josko naimisiinmeno tai lastenteko alkaisi olla ajankohtaista, saan pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Jonkinlainen peterpansinkkuelämää-syndrooma vaivaa siis minuakin. No joo, kaverin pikkumies on kuitenkin hyvin suloinen tapaus.
5. Vauvoja syntyy toki lisääkin. Siskon (oletettua) tyttöä odotellaan saapuvaksi maailmaan jo puolittain kärsimättömästikin, ainakin nyt, kun laskettu aika jo oli ja meni. Eli ihan any day now minusta tulee täti ja se on huikeaa!
6. Maaliskuun eka lauantai vietettiin läksiäisten merkeissä; oli vähän pizzaa, porkkanakakkua, viiniä ja kämppä täynnä kovaäänisiä tyttöjä... Yksi parhaista ystävistäni otti ja lähti New Yorkiin työharjoitteluun ja viettää siellä koko loppukevään. Ihanaa, kun jotkut tosiaan tekevät unelmistaan totta, eivätkä vain haaveillen puhu niistä niin kuin -köh köh- allekirjoittanut ehkä tekee.
7. Olen minäkin sentään jotain uutta aloittanut! Nimittäin työharjoittelun. Tällä hetkellä pörräilen päivät eräässä päihdehoitolaitoksessa ja täytyy kyllä sanoa, että olen tykännyt (lähes) joka hetkestä. Pää on vielä reilun kahden viikon jälkeenkin pyörällä, mutta ei se ole menoa haitannut. Kenties saan kirjoitettua tänne asiasta vielä jotain lisääkin, kunhan tämä alkuhämmennys tästä vähitellen poistuu.
8. Koira täytti eilen kokonaiset kolme vuotta ja se oli toki merkittävä päivä, vaikkei juhlia suurella porukalla juhlitukaan. Ensimmäisissä synttärijuhlissa oli kuitenkin läsnä niin koira- kuin ihmisvieraitakin ja tarjolla kakkua sekä muita herkkuja. Tänä vuonna riitti, että päivänsankari sai pari luuta pureskeltavaksi. Tuosta koirasta riittäisi muuten myös ihan vaan pari juttua kerrottavaksi.. Palaillaan.

Ensi viikosta vielä sen verran, että keskiviikkona on Devinin keikka Kaapelitehtaalla. Ja se on hieno juttu se!

(Kuukauden video) Elämää, täydellistä

Ja samalla myös kuukauden biisi ja bändi.
Aamen.

Forget all the rules. Forget about being published. Write for yourself and celebrate writing.

Pari päivää sitten puhe kääntyi ylioppilaskirjoitusten kautta kirjoittamiseen yleensä. Tätä edelsi nillitys nykyisen opinahjoni kirjallisista tehtävistä, jotka ovat melko syvältä. Tai sitten niitä arvostelevat ovat. Pitäisi kirjoittaa tieteellisesti, mutta persoonallisella oteella. Punakynä tuntuu kuitenkin viuhuvan heti, mikäli eksyy yhtään vapaammille vesille sieltä kuivan tekstin keskeltä. Ja hei ihan totta, onko muka olemassa yhtään mielenkiintoisesti kirjoitettua tieteellistä julkaisua?

Ensimmäiseksi täytyy kertoa se, että minä olin hyvä kirjoittaja. Siis nimenomaan olin. Peruskoulun ja lukion äidinkielen numerot olivat aina niitä parhaimpia, mutta en minä siitäkään niin välittänyt. Tärkeintä oli, että todella tykkäsin kirjoittaa. Tekstiä irtosi aiheesta kuin aiheesta, tekstin jäsentäminen oli helppoa enkä joutunut pähkäilemään sanojen kanssa samalla tavalla kuin nyt. Eli luultavasti 13-vuotias Anna olisi kirjoittanut oikein sujuvaa tekstiä suomalaisen sosiaalityön nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Miksi hitossa kirjoittaminen on nykyään sitten niin tahmeaa?

Hirvittävän suuriin mittoihin kasvanut itsekritiikki on ehkä se suurin syy. Olen aina ollut tarkka esimerkiksi kieliopin kanssa, mutta tietynlainen kirjoittamaan heittäytyminen tuntuu nykyään harmittavan usein olevan kadoksissa. Mietin ja pohdin sen sijaan, että antaisin tekstiä vain tulla. Otsikkona toimiva Melinda Hayesin sitaatti on hyvä muistutus siitä, millaista kirjoittamisen todella tulisi olla. Olen tehnyt kirjoittamisesta itselleni liian vaikeaa. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, ettei taito mihinkään häviä, kunhan sitä muistaa ylläpitää. Senkin takia tämä blogi on niin tärkeä juttu; täällä voin rauhassa naputella juuri sellaista tekstiä kuin haluan. Tänne ei punakynillä ole mitään asiaa. 

(Kuukauden biisi) Tunnelmointia 70-luvulta

Palataan hetkeksi vielä vuoden 2010 puolelle. Joulukuu oli musiikillisesti melko mitäänsanomatonta aikaa, vaikka loppukuusta pääsinkin muutaman hyvän levyn avulla eroon tuosta aina-niin-ikävästä kyllästymisen tunteesta, joka iskee silloin, kun tuntuu, että kaikki hyvä tässä maailmassa on jo ainakin kertaalleen tehty, kuultu ja koettu. Voin kuitenkin kiittää suurempia voimia siitä, että olemassa on sentään aina joku, johon ei koskaan kyllästy...

...Tom Waits!

Jos elämäni olisi elokuva (ajatus, joka on mielestäni äärimmäisen kiehtova), haluaisin roolihahmoni olevan hieman melankolinen, mutta kuitenkin tietyllä tapaa toiveikas henkilö, joka istuu pimeässä nurkassa tupakansavun ympäröimänä kuuntelemassa I Hope That I Don't Fall In Love With You:ta samalla kun vesisade ropisee baarin ikkunaan.

Tällä hetkellä istun baarin sijasta kotona, tupakkaa ei ole lähimaillakaan ja lumisadekin loppui juuri. Closing Time (1973) on silti soinut täällä viime kuukausien aikana huomattavan paljon. Ja tulee varmaan aina soimaankin, onhan se ehdottomasti yksi lempilevyistäni. Ol'55 aloittaa tämän hienon, hienon levyn, joten kuunnellaan hetki sitä.




No miksi sitten valitsin juuri tämän biisin joulukuun parhaaksi? Muuten niin haikeista lyriikoistaan huolimatta siinä sanotaan, että and now the sun's comin' up.

Ja minä alan aina heti joulun jälkeen odottaa kevättä.

Kuva

Trendikkään musiikin jäljillä

Lapsena äiti laittoi joululevyt soimaan ja kielsi minua koskemasta soittimeen, koska neula katkeaa helposti. Katselin kuinka levy pyöri kierros toisensa jälkeen juuri sen ohuen neulan alla, joka sitten joitain vuosia myöhemmin meni kuin menikin rikki. Sen jälkeen niitä joululevyjä ei ole enää soitettu.

Kuuntelisin musiikkia mieluusti vinyyliltä vieläkin. Levysoittimesta kaikuisi vain parhaita klassikoita; Elvistä, Janis Joplinia, Johnny Cashia ja ennen kaikkea vanhaa, suomalaista iskelmää. C-kaseteilla ei sen sijaan ole minulle juuri minkäänlaista tunnearvoa, mutta cd-levyistä pidän jo pelkästään esineinä niin paljon, että toivottavasti ne eivät häviä maailmasta koskaan. Taidan edustaa tässä asiassa old school -vähemmistöä, sillä nykyään moni haluaa nauttia musiikkinsa lähinnä digitaalisessa muodossa.

En minä sentään ihan kivikaudella kuitenkaan elä, sillä onhan minulla pienen pieni mp3-soitin, joka on kieltämättä lunastanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä tavaroistani. En ole kuitenkaan päässyt tähän iPod-maailmaan vielä lainkaan mukaan, eikä jatkuva tekniikan kehitys aiheuta minulle mitään muuta kuin päänsärkyä. Minulla ei yksinkertaisesti riitä nopeutta eikä mielenkiintoa tutustua niihin kaikkiin uusiin vempeleisiin, joita markkinoille jatkuvalla tahdilla tuotetaan.

Myös uusia bändejä, levyjä ja biisejä ilmestyy päivittäin, vaikka vanhoissakin olisi vielä kuunneltavaa. Tietenkin sitä voisi aivan rauhassa kuunnella vanhoja suosikkejaan ja olla välittämättä uusista tulokkaista, mutta mitäpä sitten kun on utelias ja levoton kuten allekirjoittanut? Nimittäin toisin kuin tekniikan kohdalla, tuore musiikki jaksaa kyllä lähes aina kiinnostaa, oli kyse sitten täysin uudesta bändistä tai vaikkapa jonkin vanhan bändin uudesta materiaalista. Lähes pakonomainen tarve tutustua uuteen, itselle vieraaseen musiikkiin, kuormittaa, mutta kuitenkin myös antaa niin paljon. Huh, jälleen yksi asia, joka on vaikea vain, koska sen itse itselleen vaikeaksi tekee... 

No oli mulla tässä taas joku pointtikin. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, koska olen viettänyt pari viime päivää etsimällä uusia musiikkijuttuja. Lähinnä olen yrittänyt ymmärtää mistä johtuu niin sanotun hipstermusiikin hypetysarvo. Olen pyörittänyt biisejä muun muassa Magenta Skycodelta, Lykke Li:ltä, the XX:ltä, Cariboulta, Beach Houselta, Villa Nahilta ja the Drums:lta. Ja jälleen kerran huomaan olevani vähän liian hidas. Siinä missä trendiaalloon harjalla ratsastavat jammailivat näiden(kin) bändien tahdissa jo viime vuonna, minun tuntosarveni alkavat vasta nyt väpistä. Matkani trendikkään musiikin jäljille on siis kuitenkin alkanut ja luulen, että tästä tulee vielä hauskaa.

Jatkoa seuraa, olen saanut vainun.

(Kuukauden levy) Rap ja Reggae

Vaikka onkin jo joulukuu, haluan silti julkistaa oman lempparilevyni marraskuulta. Tämä on sikäli omituinen valinta, että tällaista musiikkia tulee kuunneltua todella harvoin. Reggaeta kuuntelen kyllä erityisesti kesäisin jonkin verran, mutta rap-musiikki ei ole kolahtanut oikeastaan koskaan, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nyt pääsivät kuitenkin Nas ja Damian Marley yllättämään.

Distant Relatives:n selvänä teemana on Afrikka. Nas on syntyperäinen newyorkilainen ja Damian kotoisin Jamaikalta, mutta kaipa heillä sitten jotain suhteita sinnepäin on. Minä en juurikaan ole pohtinut näiden biisien sanoituksia, koska fiilis on ollut se ratkaisevin tekijä. Eli miehet olisivat voineet periaatteessa höpötellä vaikka pölynimureista...

Nashan on aloitti uransa jo 90-luvun alkupuolella, mutta en kyllä tiedä hänestä juuri mitään. No juu, on Kelisin kanssa naimisissa ja Got Yourself a Gun jää soimaan päähän. Siinäpä se. Damian sen sijaan on hieman tutumpi, onhan hänen isänsä yksi suosikeistani. Welcome to Jamrock on yksi harvoista kyseisen musiikkityyliin levyistä, joita olen ihan oikeasti kuunnellut melko paljonkin (ja niin tosiaan, Road to Zionissa vierailee Nas.. suosittelen kuuntelemaan, se on mielettömän hyvä).

Pidän siitä, että tällä levyllä on hyvinkin leppoisen kuuloisia biisejä, mutta myös dancehallmaisia rytmejä löytyy. Harmi, kun en huomannut tutustua tähän levyyn jo keväällä, sillä tämä on minusta oikein oivaa kesämusiikkia. Mutta kyllä tämä toimii näin pimeälläkin.

Kuuntele ainakin: maaginen Patience, jammailtava Nah Mean, piristävä Count Your Blessings ja rauhoittava Africa Must Wake Up.
Skippaa: My Generation, jos et kestä lapsikuoroja.

Mitä kuuluu?

Marraskuun kaksi ensimmäistä viikkoa kuluivat tiiviisti peiton alla. Lähes päivittäinen lääkäreiden luona juokseminen tosin piti huolen siitä, että tylsää ei ehtinyt tulla. Epäiltiin mononukleoosia, angiinaa ja ties mitä. Lopullista diagnoosia en saanut koskaan tietää, mutta pari antibioottikuuria kyllä määrättiin taivaisiin pompanneiden tulehdusarvojen takia. Sen jälkeen aika on kulunut sekä töissä että koulussa, joista viimeksi mainitussa olisin kyllä totta puhuen voinut viettää hieman enemmänkin aikaa. Välillä saa vähän lintsata. Kai.

Nyt olisi sitten joulukuu ja minä odotan joululomaa malttamattomana! Tahdon nukkua paljon päikkäreitä ja katsoa leffoja keskellä yötä. Täysin lomallahan minä en ole kai oikeastaan koskaan, koska työt jatkuvat lomallakin normaalisti, mutta silti.. Kahdet pikkujoulut on jo pidetty, yhdet olisi vielä edessä. Huomiselle ei kuitenkaan ole luvassa jouluilua, vaan riehumista näiden äijien seurassa



Noh, ennen jouluhiljentymistä on hyvä päästää vähän ylimääräisiä höyryjä ulos.

Railakasta viikonloppua!