Minä lähden nyt sinne minne kuski ajaa

A & J

Jopas on mennyt aika taas eteenpäin. Viime kerralla olin aika päissäni aussihippiäisten vierailuista, mutta nyt hurmos alkaa olla jo väistynyt ja tilanne jotakuinkin normaali. Vähän piti kuitenkin käydä tuulettamassa päätä tuolla eteläisessä Euroopassa, mutta siitä lisää myöhemmin. Jutellaan vielä vähän Anguksesta ja Juliasta.

Vaikka keikasta on kyllä jo nolon kauan aikaa.

Steve Smyth

 En aio analysoida iltaa läpi; kuinka hyvin setti toimi, kuulostiko soitto teknisesti hyvältä, miltä valot näyttivät (no, hyvältä). En yksinkertaisesti osaa kiinnittää moisiin asioihin huomiota ennen kuin ne ovat niin täysin perseellään, että vastasyntynyt lapsikin tajuaisi, että nyt mennään vauhdilla metsään. Kun fiilistaso on niin korkealla kuin minulla tuona toukokuisena perjantaina oli, en näe virheitä ennen kuin ne ovat sen verran isoja, että ne jyräävät kaiken muun alleen. Jos oikein keksimällä keksisin, voisin ehkä löytää keikasta jotain negatiivista sanottavaa. Se olisi kyllä täysin turhaa.

Angus & Julia Stone on minulle se duo/bändi, jonka koen hyvin vahvasti omakseni. Se ei liity siihen, että hyvin harva tuntemistani ihmisistä on koskaan siitä kuullutkaan. Minulla ei ole tarvetta päästä pätemään musiikilla, jota muut eivät tiedä. Kun ensimmäisen kerran kuulin Anguksen & Julian musiikkia, kaikki vain natsasi. Ja kuten aina löytäessäni jotain todella huiman mahtavaa, en välttämättä ole ensimmäisenä kovaan ääneen huutamassa asiasta muille. En koe tarvetta siihenkään. En halua salailla mitään, haluan vain nauttia tietyistä asioista rauhassa. Sen takia oli alusta asti selvää, että jos aussit joskus Suomeen asti musisoimaan päätyvät, menen keikalle yksin. 

Saavuin ihan hyvissä ajoin paikalle ja pääsin punkeamaan itseni eturiviin. Steve Smyth oli todellinen never heard -mies, mutta oikein viihdyttävä sellainen. Kun illan päätähdet astuivat lavalle, ajattelin, että tästä ei voi mitenkään tulla huono ilta. On vain niin kertakaikkisen hienoa olla katsomassa keikkaa, jossa esiintyjät oikeasti osaavat asiansa. Varsinkin Julia oli aivan erityisen valovoimainen, lahjakas ja suloinen. Julian ääni on joskus jopa vähän ärsyttävä levyltä kuunneltaessa, mutta livenä se kuulosti jotenkin erilaiselta, eikä häirinnyt lainkaan. Parrakas veli (mikä tää partajuttu muuten on, miksi kaikilla on nykyään naama täynnä karvoja?) tuntui jäävän vähän sivuun, mutta en pitänyt sitä ollenkaan huonona asiana. Siinä oli jotenkin tasapainoa. Ja jos Julia on söpö, niin sitä on kyllä Anguskin! Kovin tarkkaavaisesti tuli sisaruksia seurattua, koska huomasin taustabändin olemassaolon kunnolla vasta sitten, kun Julia heidät esitteli. Sellisti tosin ei tietenkään jäänyt huomaamatta, se oli jotenkin piristävä juttu. Muutenkin erilaisten soittimien käyttö on minusta lähes aina vain pelkkää plussaa.

Keikan jälkeen kohti rautatieasemaa hipsiessäni oli todella tyytyväinen siihen, että olin tosiaan tullut paikalle yksin. Ei tuollaisen keikan jälkeen huvita lähteä baariin juomaan Crowmooria ja höpisemään niitänäitä. Tuollaisen keikan jälkeen pohdiskellaan ja tullaan lopulta siihen tulokseen, että ehkä täällä sittenkin on vielä jotain hyvää jäljellä.

Etten kuulostaisi ihan täysin hurahtaneelta, selvennetään nyt vielä, että ei Anguksen & Julian livenä näkeminen mikään maailmaa mullistava juttu ollut. Mahtavan upea kokemus tosin, jollaisia aina silloin tällöin tarvitaan.

 Kuvat ihkaomia.