21.5.2011

Eilistä iltaa eivät mitkään sanat riitä kunnolla kuvaamaan


Mutta more on that later, nyt jatketaan ristiäisvalmisteluja.

15.5.2011

Kansallisviikonloppu

Eurooppalaiset ystävämme olivat taas ihan mistään mitään ymmärtämättömiä, koska eivät antaneet enempää pointseja meidän damdamdaa-Oskarille.

Saas nähdä kuinka kiekossa käy.

4.5.2011

Aineistoa Pisa-tutkimukseen

Opiskeluaikani Laureassa ei ole ehkä ihan vastannut sitä mielikuvaa, joka minulla on aikaisemmin ammattikorkeakouluopiskelusta ollut. Pääasiassa opiskelu on ollut tylsää ja turhauttavaakin. Sosiaaliala ei kenties ole se kaikista riemukkain opiskeluala muutenkaan, mutta en mä ajatellut, että tämä ihan tälläkään tavalla menisi. Että opiskeltavista asioista vain noin 1/4 jaksaa jollain tavalla kiinnostaa. Että aikataulut ja muut käytännön asiat eivät toimi ja että aika suuri osa opettajista ei omista juuri minkäänlaisia pedagogisia taitoja. On meinaa äärimmäisen jännittävää istua puoli kolmelta perjantai-iltapäivänä kuuntelemassa luentoa, jonka pitäjä istuu nurkassa ja puhuu lähinnä itselleen tai vaihtoehtoisesti tietokoneen ruudulle. Mikä tässä oikeasti voi mättää näin paljon?


Selvää on, että suuri osa opiskelun tahmeudesta johtuu puhtaasti minusta itsestäni. On tässä ollut syytä miettiä, olenko valinnut oikean alan ja kuinka paljon töitä olen oikeasti valmis tekemään. Peruskoulun ja lukion sai kahlattua läpi kuitenkin niin helpolla. Luulen, että asennoitumiseni opiskeluun on heti alusta alkaen ollut vääränlainen. Kun syksyllä 2009 sain opiskelupaikan, ei minun ollut sitä ennen tarvinnut juuri mitään tehdä. Intoilin koulun pääsystä, sillä yksi välivuosi oli todellakin tarpeeksi. Sen pitäminen oli oma tietoinen päätökseni ja oli ihan mukavaa tehdä vain töitä ja harrastaa, mutta pitemmän päälle sellainen joutilaisuus alkaa kuitenkin vain rasittaa. Mutta kas kummaa, kaikki ei ollutkaan enää yhtä yksinkertaista kuin lukiossa. Eli eipä se opiskeluelämän hienous sitten heti auennutkaan. Ja totta puhuen ei ole auennut vieläkään.


Valitsin ammattikorkeakoulun yliopiston sijaan, koska ajattelin käytännönläheisemmän opiskelutyylin sopivan minulle parhaiten. On varmaan täysin alasta kiinni, mikä teorian ja käytännön välinen suhde opinnoissa on, mutta itse olen tähän asiaan pettynyt. Suurimmaksi osaksi me kirjoitetaan raportteja ja esseitä. Ymmärrän hyvin, että teoriapohja täytyy olla hallussa, mutta ihan tosissaan hei?! Olen kohta kaksi vuotta odottanut, että milloin päästäisiin itse asiaan. Siltikään ei luonne anna periksi jättää leikkiä kesken. Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että minun on hommattava korkeakoulututkinta. Ja miksi? En todellakaan osaa sanoa! Olen periaatteessa sellainen, että ahdistun siitä, jollen pärjää koulussa tarpeeksi hyvin, mutta sitten toisaalta myös sellainen, että mitäs tässä suotta pingottamaan.. Viehättävän helppo kaksosluonteeni tulee jälleen kerran esille, eikä se tee tästä asiasta ainakaan yhtään helpompaa.


Harjoitteluissa olen kyllä huomannut, että ehkä korvat olisivat voineet olla auki vähän useamminkin siellä koulunpenkkiä kuluttaessani. Tiedän muistavani, että asiasta on puhuttu, mutta en millään muista mitä. En silti suostu ottamaan tästä ihan koko syytä omille harteilleni. Tiedän olevani vastuussa omasta oppimisestani, mutta kun tämä homma voisi toimia niin paljon paremminkin. Olkoonkin vaan maailman mahtavin koulutusjärjestelmä, kyllä täältäkin puutteita löytyy. Täällä, tai ainakin meillä, keskitytään ihan liikaa siihen, ovatko sarkainasetukset ja rivinvälit nyt ihan prikulleen oikein. Kaipaisin lisää sisältöä, käytännön toimintaa ja sellaista tekemisen meininkiä. Suurin osa meistä tulee kuitenkin tulevaisuudessa olemaan ihan tavallisia duunareita, tutkijoiksi ryhtyy varmaan aika harva.


Harjoittelujen myötä on tullut entistä selvemmäksi, että tämä työ on enimmäkseen ihmisten kohtaamista. Sitä mielestäni oppii vain käytännössä. Tällä hetkellä olen töissä eräässä päihdehoitokeskuksessa ja välillä suoraan sanoen hirvittää tapa, jolla tätäkin työtä tehdään. Oma persoona, siinä se. Sinun on tuotava itsesi siihen asiakkaan eteen, oltava siinä sillä tavalla kuin sinä olet. En oikein osaa pukea sanoiksi tätä ajatusta ja näitä tunteita, mutta näin se kuitenkin on. Asiakkaiden kanssa ei voi mennä minkään taakse piiloon. Täytyy omaksua jonkinlainen ammatillinen rooli, mutta ei niin, että siihen kokonaan verhoutuu. Ei voi toimia kuin kone, täytyy olla samaan aikaan empaattinen, vahva, rohkea ja lempeä.

Kevään kalenterini ja ajatukseni täyttänyt työharjoitteluni on ollut kannattava monessakin mielessä, eikä vähintään siksi, että tulen tekemään kesätyöni täällä. Välillä iskee tunne, etten tule pärjäämään. Mitä tästä kaikesta oikein tulee? Miksi en ole opiskellut tehokkaammin? Minä olen niin kesken. Mutta onnistuneiden hetkien ja hyvien asiakaskeskusteluiden jälkeen mieliala kummasti kohoaa. Hitot siitä, jos jokaisen tentin arvosana ei olekaan se paras mahdollinen. Mitä sitten, jos pari ensimmäisen vuoden tehtävää on edelleenkin (hups) palauttamatta? Kai se on sitten se elämä, joka opettaa.


Kuvituksena Gilmoren tyttöjä, koska Rory on opiskelusankarini. Kuvat napattu gilmoregirls.org -sivulta.

3.5.2011

Haaste jatkuu

day 02 - your least favorite song:

Voiko tähän vastata vaan että Petri Nygård?

day 03 - a song that makes you happy:



Myös Camera Obscuran French Navy ilostuttaa, samoin kuin lähes kaikki Maria Gasolinalta.

Mutta! On olemassa yksi kappale, joka jo monen vuoden ajan on edustanut minulle täydellistä onnea. Se on tässä: